Vautsi, edellisen kirjoitin kauheassa kiireessä. Mulla on paha olla, en voi vaan nyt myöntää sitä kenellekään, en vaan jaksa olla nyt yksin, se johtuu siitä. Kukaan ei osaa auttaa mua nyt paitsi mä itse. Mua pelotti ihan hullun paljon lähtee ulos äsken, silti pitää kohdata pelkonsa, mä tärisin.

Olin hyvin ahdistunut, katoin kokoajan ympärilleni, ja annoin mielikuvituksen laukata villeimpiin kiemuroihin. Otin äidin jotkut rumat kengät ettei omat kastuis ja menis pilalle. Mä kävelin, katsoin välillä aina taakse että tuleeko joku, ei tullut. Kuuntelin musiikkia, biisiä kokoajan vaihdellen koska en pystynyt keskittyä. Mua ahdisti, enkä voinut tietääkään mitä upeeta oli luvassa. Yks syy miks mua vähän pelotti oli se et tänään tuli joku ilmotus et täällä Tikkakoskella joku mies on seurannu lapsia ja nuoria. Mä todella luulin että tuun tapetuks, mä valmistuin siihen kävellessäni, siihen rakkaimpaan, ihanasti valaistuun puistoon jossa oon jo koko elämäni keinunu, itkeny ja nauranu. Istuin siellä keinumassa ja kuuntelemassa musiikkia, mikään biisi ei kuulostanut mitenkään hyvältä, ei Coldplayn The Scientist, eikä edes suosikkibändini Scorpionsin Always Somewhere, se tosin sai mut itkemään vähän ja ajattelemaan kuinka hylätyksi olenkaan tullut, kuinka mun isä vihaa mua varmasti, niin myös äiti. Myös se että kukaan ei tänää tukenut mua mitenkään, mulla on vaan niin tyhjä olo, suunnittelin myös vaan sitä että katoaisin vaan sosiaalisesta mediasta, miettisköhän kukaan että missä mä oon, mitä mulle on käyny? Enpä usko.

Sit muistin Popedan ''Mä elän vieläkin'' biisin, en muista edes että kenen esittämä se on, mut ei sillä niin väliä. Mulle tuli kamala ikävä mun kuollutta isopappaa, katoin taivaalle ja ajattelin et se on nyt jossain tuolla suuressa ja tuntemattomassa tähdistössä, niin on myös mun koirakin. Mun isopappa oli vaatimaton mies, ja siitä puheen ollen arvostan ihan hullun paljon kaikkia sotaveteraaneja jotka on taistellu Suomen puolesta, ja kuollu tän maan puolesta, mä tavallaan haluaisin mennä armeijaan, mutta en mene koska mulla on niin huono kunto ja oon muutenkin luonteeltani tämmönen laiska. Mut niin se biisi saa mut aina itkemään, se vaan on jotenkin niin henkilökohtasta ja tärkeetä.

Vaikka en mun isopapan kanssa koskaan mitenkään erikoisen läheinen ollut niin mulla on siitä aivan ihania muistoja, se kun me oltiin mökillä ja se oli ostanu mulle aina karkkia, kun kävin sen luona kylässä ja siellä oli yks ihana kissa pehmolelu, ihana iso lasiparveke josta aina kattelin puistoon jossa pienenä kävin leikkimäs junan kuljettajaa. Kuinka se sukelti puolikkaalla keuhkollaan mun järven pohjaan pudonneen kengän, yritti keksiä mulle mielusia joululahjoja ja anto ihan liikaa rahaa, matkusteli ja toi aina kaikkee kivaa sieltä. Sit sen vointi laski hyvin paljon, eikä se halunnut enää elää kauheesti, se ei pystynyt hengittämään kauheen hyvin ja se sai semmosen happilaitteen, sen piti käyttää sitä aina, mut se ei käyttänyt. Sen vointi huononi niin huonoks ettei se voinut poistua kotoa enää mihinkään, lopulta se pääty sairaalaan. Sit muutama vuosi sitten isänpäivänä kuoli keuhkokuumeeseen. Kuolema  on vaan jotain niin suurta, tuntematonta ja kamalaa, että kiellän sen olemassa olon.

Sit aloitin kuuntelemaan Byz:in Why Do We Always Fightia, ja yhtäkkiä säikähdin ihan helvetisti ja aloin itkemään ja tärisemään, olin ihan paniikissa, varmaan aivot käänty ympäri ja sydän melkein tuli suusta ulos. Lähdin nopeesti kotiin rauhoittumaan ja nyt kaikki on ihan okei oon saanu sanottavani sanottua.